Tämä päivä

Heräsin koiran haukuntaan.

Postiluukusta tuli koiravakuutus.

Ei tämäkään päivä ole ollut turha:

olen jo aamulla kuunnellut Brucknerin kahdeksannen sinfonian ja

kävellyt koiran kanssa ja katsellut

kaadettuja puita suorassa pinossa,

kaupungin.

Kuten minäkin

Palmu purkissa

juurevasti mullassa

kuten minäkin.

Vihreät sirkkalehdet

maasta ne ponnistaa

minä en enää.

Jäähyväiset

Vapaa suomennos Gustav Mahlerin laulusarjan Das Lied von der Erde viimeisestä laulusta der Abschied (Mong-Kao-Yen ja Wang-Wei)

Omistettu Katille

Aurinko laskee vuorten taa

viilentävä ilta varjoineen laskeutuu laaksoon.

Katso, kuinka kuu laskee

kuin hopeinen laiva taivaan sinimereen.

Tunnen lempeän tuulenhenkäyksen käyvän

puiston pyökkien limitse!

Puro laulaa tiensä pimeyden lävitse

kukat hämärässä kalpenevat.

Nukkuva maa hengittää syvään.

Kaipaus on nyt unta,

väsyneet ihmiset menevät koteihinsa

löytääkseen unesta kadonneen onnen

ja oppiakseen nuoriksi uudelleen!

Linnut kyyhöttävät hiljaa oksilla

Maailma nukahtaa!

Pyökkien varjossa viilentävässä tuulessa

seison odottaen ystävääni

odotan hyvästelläkseni

kaipaan sinua nauttiakseni

illan kauneudesta vierelläsi.

Missä olet? Olet ollut poissa niin kauan!

Vaeltelen luuttuineni ylös alas

nurmettuneita polkuja.

Kauneus! Maailma,

ikuisesti juopunut rakkaudesta ja elämästä!

Hän laskeutui satulasta ja ojensi jäähyväismaljan

kysyin minne hän aikoi 

ja myös miksi hänen mentävä oli.

Hän virkkoi hiljaa:

Ystäväni, maallinen onni ei ollut minua varten!

Minnekö matkaan? Vaellan vuorille,

etsien rauhaa yksinäiselle sydämelleni

vaellan kotiseudulleni

poistumatta koskaan kaukomaille

sydämeni hiljaa odottaa hetkeään

Ihana maa kukkii kaikkialla

keväisin aina, kerta toisensa jälkeen

kaikkialla taivaanranta

sinertää ikuisesti... ikuisesti...

Vapaa suomennokseni, sunnuntaina 10.9.1995

Mirkku

Oli kuuma alkukesäinen päivä. Pysähdyin vilvoittelemaan pyöräilylläni Paloheinän ulkoilumajan päätyyn, jossa tiesin olevan vesiletkun, siitä juodakseni. En ollut kuitenkaan ainut, joka pyrki samalle apajalle.

Ulkoilumajan päätyyn pysähtyi nuori nainen, joka tarttui siitä vesiletkusta kiinni ja alkoi suihkuttamaan vettä päälleni. Jos tuo ei ollut kädenojennus, flirttiä tai peräti ehdotus tutustumisesta, niin minä olen merisiilin eno. Sen selkeämmin ei voinut tarttua letkusta kiinni.

Lähdimmekin muutaman sanan vaihdettuamme polkemaan yhdessä. Teimme vielä pienen pyörälenkin, kiertäen muutamia kilometrejä Haltiapolkua ja Pitkäkosken kautta Myyrmäkeen, jossa hän asui. Harvoin sitä ensitreffeillä pääsee paitsi saatille, myös kylään, mutta jatkossa tämä sillä erää toteutumaton täyttymys tulisi kyllä korjattua. Mirkun vanhemmat nimittäin olivat kotona. 

Mirkku - se osoittautui hänen nimekseen tai ainakin siksi hän itseään kutsui; en tiedä, onko kukaan ottanut Mirkkua oikeasti ristimänimekseen, Mirkkuhan on tietyntyyppinen, arkkityyppinen kutsumanimi - oli hyvin tarkka siitä, että hänen vanhempansa eivät saaneet nähdä minua. Kyse ei kai ollut siitä, että hän olisi hävennyt minua, vaan pikemminkin isäänsä, joka saattoi olla aika arvaamaton. Tämä arvaamattomuus tuli sitten kerran todennettua. 

Kerran Mirkku kutsui minut kyläilemään, tarkkaan varmistettuaan ensin selustansa. Isi ja äiti olivat visusti jossain muualla. Mirkku piti huolta viihtymisestäni; hän laittoi päälle Terminator kakkosen ja huolehti myös ravitsemuksestani; hän lämmitti jääkaapista löytynyttä maksalaatikkoa. Arskaa katsellessani ja maksalaatikkoa lusikoidessani, hän sitten avasi housunvetoketjuni ja nautti toisenlaista ravitsemusta. Nyt tiesin, mitä täysihoito tarkoitti.

Seuraavana päivänä sain sitten maistaa maksalaatikon sijasta sitä, miksi Mirkku ei katsonut tarpeelliseksi tutustuttaa minua vanhempiinsa, varsinkaan isäänsä. Odottelin rappukäytävässä ulko-oven takana kun M. haki kotoaan jotain pyöräretkellemme tarvitsemaansa. Kuulin oven läpi riitelyä puoliksi syödystä maksalaatikosta. Isi arvasi, että ei hänen tyttärensä sortuisi yhtä vulgaariin muonaan kuin hän itse, vaan hänen eineensä hupenemisen syynä täytyy olla mies! 

Riitelyn kliimaksina Mirkun isi yritti heittää tytärtään maksalaatikolla. Mirkku onnistui siinä, missä Ronald Reagan ei; hän kumarsi ja maksalaatikko mötkähti oveen. Kun seuraavan kerran kävin kyläilemässä, vanerioveen ilmestynyt suunnilleen maksalaatikon kokoinen painauma todisti tämän omaperäisen heittoaseen käyttöyrityksestä.

M. häpesi itseään. Missä määrin tämä liittyi ulkonäköön vai eriäviin taustoihimme, ei ole aivan selvää. Kutsuin hänet kerran avekikseni ystäväpiirini illanviettoon, "suklaailtaan", joissa olin itsekin vielä vasta-alkaja. Eipä tullut Mirkku mukaan.

Vietimme juhannusta Mirkun itänaapurista tuodun shampanskojen ryydittämänä Hietsussa, emme ihan päärannalla vaan syrjemmällä kaislikon takana, kutemassa kaikessa rauhassa. Tuolloin Mirkku kysyi minulta painokkaasti, kuinka kauan sosiologian opiskeluni tulisivat kestämään. Vastattuani että kuusi vuotta, Mirkku lupasi odottaa minua. Se, mitä ja mihin hän lupasi odottaa, jäi sanomatta, mutta luulen, että sen jälkeen hän oletti minun olevan valmis perustamaan perheen. 

No, minä en odottanut. Akateeminen maailma akateemisine naisineen ja cheguevaroineen viekoitteli minut, heidän kanssaan kun saattoi puhua Sostakovitsista ilman vaaraa että toinen alkaisi puhumaan leivänpaahtimista. 

Kerran, noin kolmen-neljän vuoden päästä Mirkku yllättäen soitti. Hän oli soittanut äidilleni ja kysynyt puhelinnumeroani. En muista, millä luikertelin pois tilanteesta niin ettei M. enää soitellut. En kuitenkaan usko olleeni aivan niin tyly kuin joskus olen saattanut olla halutessani lopettaa yhteydenpidon. 

Luulen, että olin jotain ihan muuta kuin ne pojat, jotka kuuluivat hänen kokemuspiiriinsä. Niin oli Mirkkukin.

Gunnar Huseby

Oslo, 1946.

Viikinki Islannista ja kuularinki,
josta kuula lensi 16 metrin
ja 74 sentin päähän.
Se uupui vain 19 senttiä euroopanennätyksestä.

En tiedä, minkälaiset olot
Bislettillä tuolloin oli:
saiko Gunnar työntää
aurinkoisen sään vallitessa
vai työnsikö hän sateen kastelemasta ringistä
sumuun
Viikinkien maassa.
Oletan kuitenkin, että
Gunnarin kuula katosi sumuun

koska Gunnar on saarelta,
jossa sataa vaakasuoraan.
Islannissa ei ole yhtään puuta
ja kaikkien miesten nimi on -son
Paitsi Gunnar Husebyn.

Ilman Gunnar Husebytä
ei tätä runoa olisi
Eikä ilman Leo Sextonia tai Sydney Woodersonia.

Kallio on kääntänyt selkänsä

Kallio on kääntänyt selkänsä
kuin nukkuva diplodocus
hongat, ne minua odottaneet
pystyyn kuolleet
oksiin ei kukaan tartu

Silloin en vielä tiennyt

Karl Ove Knausgård skraappaa
yön aikana laskeutuneen hyhmän autonikkunasta
surullinen kuin tyhjä maauimala
autio kuin käytöstä poistettu synnytyssairaala
sinnekin olen sijannut vuoteeni
näillä kulmilla punaiset hiukset harmaantuvat
tuollekin penkille joskus ojentauduin
katsomaan pilviä
silloin kun jalkani vielä nousivat
James Levinen johtaman Mahlerin tahtiin
silloin en vielä tiennyt
menen varmuuden vuoksi toiseen pöytään
toisessa entinen juoksija
joka kompastui kuivaesteeseen