Oli kuuma alkukesäinen päivä. Pysähdyin vilvoittelemaan pyöräilylläni Paloheinän ulkoilumajan päätyyn, jossa tiesin olevan vesiletkun, siitä juodakseni. En ollut kuitenkaan ainut, joka pyrki samalle apajalle.
Ulkoilumajan päätyyn pysähtyi nuori nainen, joka tarttui siitä vesiletkusta kiinni ja alkoi suihkuttamaan vettä päälleni. Jos tuo ei ollut kädenojennus, flirttiä tai peräti ehdotus tutustumisesta, niin minä olen merisiilin eno. Sen selkeämmin ei voinut tarttua letkusta kiinni.
Lähdimmekin muutaman sanan vaihdettuamme polkemaan yhdessä. Teimme vielä pienen pyörälenkin, kiertäen muutamia kilometrejä Haltiapolkua ja Pitkäkosken kautta Myyrmäkeen, jossa hän asui. Harvoin sitä ensitreffeillä pääsee paitsi saatille, myös kylään, mutta jatkossa tämä sillä erää toteutumaton täyttymys tulisi kyllä korjattua. Mirkun vanhemmat nimittäin olivat kotona.
Mirkku - se osoittautui hänen nimekseen tai ainakin siksi hän itseään kutsui; en tiedä, onko kukaan ottanut Mirkkua oikeasti ristimänimekseen, Mirkkuhan on tietyntyyppinen, arkkityyppinen kutsumanimi - oli hyvin tarkka siitä, että hänen vanhempansa eivät saaneet nähdä minua. Kyse ei kai ollut siitä, että hän olisi hävennyt minua, vaan pikemminkin isäänsä, joka saattoi olla aika arvaamaton. Tämä arvaamattomuus tuli sitten kerran todennettua.
Kerran Mirkku kutsui minut kyläilemään, tarkkaan varmistettuaan ensin selustansa. Isi ja äiti olivat visusti jossain muualla. Mirkku piti huolta viihtymisestäni; hän laittoi päälle Terminator kakkosen ja huolehti myös ravitsemuksestani; hän lämmitti jääkaapista löytynyttä maksalaatikkoa. Arskaa katsellessani ja maksalaatikkoa lusikoidessani, hän sitten avasi housunvetoketjuni ja nautti toisenlaista ravitsemusta. Nyt tiesin, mitä täysihoito tarkoitti.
Seuraavana päivänä sain sitten maistaa maksalaatikon sijasta sitä, miksi Mirkku ei katsonut tarpeelliseksi tutustuttaa minua vanhempiinsa, varsinkaan isäänsä. Odottelin rappukäytävässä ulko-oven takana kun M. haki kotoaan jotain pyöräretkellemme tarvitsemaansa. Kuulin oven läpi riitelyä puoliksi syödystä maksalaatikosta. Isi arvasi, että ei hänen tyttärensä sortuisi yhtä vulgaariin muonaan kuin hän itse, vaan hänen eineensä hupenemisen syynä täytyy olla mies!
Riitelyn kliimaksina Mirkun isi yritti heittää tytärtään maksalaatikolla. Mirkku onnistui siinä, missä Ronald Reagan ei; hän kumarsi ja maksalaatikko mötkähti oveen. Kun seuraavan kerran kävin kyläilemässä, vanerioveen ilmestynyt suunnilleen maksalaatikon kokoinen painauma todisti tämän omaperäisen heittoaseen käyttöyrityksestä.
M. häpesi itseään. Missä määrin tämä liittyi ulkonäköön vai eriäviin taustoihimme, ei ole aivan selvää. Kutsuin hänet kerran avekikseni ystäväpiirini illanviettoon, "suklaailtaan", joissa olin itsekin vielä vasta-alkaja. Eipä tullut Mirkku mukaan.
Vietimme juhannusta Mirkun itänaapurista tuodun shampanskojen ryydittämänä Hietsussa, emme ihan päärannalla vaan syrjemmällä kaislikon takana, kutemassa kaikessa rauhassa. Tuolloin Mirkku kysyi minulta painokkaasti, kuinka kauan sosiologian opiskeluni tulisivat kestämään. Vastattuani että kuusi vuotta, Mirkku lupasi odottaa minua. Se, mitä ja mihin hän lupasi odottaa, jäi sanomatta, mutta luulen, että sen jälkeen hän oletti minun olevan valmis perustamaan perheen.
No, minä en odottanut. Akateeminen maailma akateemisine naisineen ja cheguevaroineen viekoitteli minut, heidän kanssaan kun saattoi puhua Sostakovitsista ilman vaaraa että toinen alkaisi puhumaan leivänpaahtimista.
Kerran, noin kolmen-neljän vuoden päästä Mirkku yllättäen soitti. Hän oli soittanut äidilleni ja kysynyt puhelinnumeroani. En muista, millä luikertelin pois tilanteesta niin ettei M. enää soitellut. En kuitenkaan usko olleeni aivan niin tyly kuin joskus olen saattanut olla halutessani lopettaa yhteydenpidon.
Luulen, että olin jotain ihan muuta kuin ne pojat, jotka kuuluivat hänen kokemuspiiriinsä. Niin oli Mirkkukin.
